Pietarissa asunut ursuliiniyhteisö palasi vuonna 1920 Puolaan elettyään ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjältä karkotettuna ensin Ruotsissa ja sitten Tanskassa. Sisaret toivat Tanskasta mukanaan lapsia, puolalaisten emigranttien orpoja. He asettuivat asumaan Pniewyyn Poznanin lähelle. Pyhä Istuin siirsi Pietarin ursuliinitalolla olleen autonomisen talon statuksen Pniewyyn ja hyväksyi yhteisön nimenmuutoksen Kuolemantuskaisen Jeesuksen sydämen ursuliineiksi (SJK). Sisarkunnan konstituutiot saivat ensimmäisen hyväksynnän Pyhältä Istuimelta 4.6.1923 ja lopullisen 21.11.1930.

Äiti Ursula istutti Puolan maaperään Eukaristisen ristiretken, jonka toimintaan hänen elämänsä loppuvaiheessa osallistui lähes 220 000 lasta. Sisarkunnan kaksi kirjapainoa tukivat ennen muuta lasten ja nuorten kasvatustoimintaa hyvillä kirjoilla (äiti Ursula kirjoitti itsekin muutaman romaanin lapsille) ja uskonnollisilla julkaisuilla (Pyhän Olavin kellot, Hostia, Eukaristinen sanansaattaja).

Näin alkoi sisarkunnan historian toinen vaihe, joka koitui sen hengellisen virkeyden ja apostolaatin vaikeaksi koetinkiveksi. Sotatoimet ja miehitysvallan politiikka pakottivat sisaret lähtemään monista taloista varsinkin Saksaan liitetyillä ja Neuvostoliiton valtaamilla alueilla. Sisaret osoittivat suurta joustavuutta sopeutumisessaan muuttuneisiin elin- ja työolosuhteisiin. Itsekin usein vainolle alttiina (n. 200 evakuoitiin, 107 joutui saksalaisten tai neuvostoliittolaisten leireille tai vankiloihin, viisi vietiin Siperiaan, 66 pakkotyöhön Saksaan) sisaret huolehtivat sairaista ja sotavangeista (Puolassa, etenkin Sieradzissa, mutta myös Italiassa ja Ranskassa), opettivat salaa kansa- ja keskikouluissa, pitivät yllä lastenkoteja ja ilmaiskeittiöitä tarvitseville. He liittyivät maanalaiseen toimintaan toimittaen apua pakkosiirretyille, sotavangeille, pakolaisille, vainotuille, myös juutalaisille. He pelastivat juutalaislapsia kätkemällä heitä taloihinsa. Neljä sisarta menehtyi avustaessaan haavoittuneita Varsovan kansannousussa. Kaksi meni Uuteen Seelantiin asti (1944) yhdessä 736 puolalaislapsen kanssa vaellettuaan sitä ennen kaksi vuotta sotatantereilla Neuvostoliitossa, Persiassa ja Intian Valtamerellä.

Sodanjälkeiset vuodet olivat sisarille ja koko Puolalle vaivalloisen raunioista nousemisen aikaa, vanhoihin asemiin palaamisen ja uusien toimintakenttien etsinnän aikaa erityisesti kasvatuksen, opetuksen ja karitatiivisen työn aloilla. Kommunististen vallanpitäjien politiikka pakotti jatkuvaan valppauteen ja joustavuuteen. Valtio otti haltuunsa vaivalla jälleenrakennetun kasvatustyön. Sisaret ajettiin pois kouluista. Sisarilta vietiin Pniewyn kotitalouskoulu ja 140 opiskelijan asuntola Varsovassa, lastentarhat ja opiskelija-asuntolat lakkautettiin tai valtiollistettiin, kerhot ja kirjastot lopetettiin. Lastenkodit siirtyivät Caritaksen hallintaan. Tässä tilanteessa oli otettava uusia tehtäviä: katekeesia ja muita työmuotoja seurakunnissa, erilaisia yhteiskunnallisia avustustöitä, töitä kirkollisissa instituuteissa ja oppilaitoksissa (Lublinin katolinen yliopisto, ATK), nuorison kasvatustyötä.

Vuonna 1965 sisaret menivät Kanadaan, jossa he alkoivat työskennellä Windsorin (Ontario) puolalaisessa seurakunnassa sekä kanadalaisissa ja puolalaisessa koulussa ja avasivat oman lastentarhan. Nykyään heitä toimii myös Lontoossa ja Ottawassa. Vuonna 1969 ryhmä harmaita ursuliineja lähti Argentiinaan ja vuonna 1971 Brasiliaan. Vuonna 1976 sisarkunta aloitti työnsä Suomessa ja vuonna 1980 kansainvälisen "In Via" –järjestön nuorisotaloissa Münchenissä (Saksa). Ukrainassa sisaret ovat tehneet pastoraalista työtä vuodesta 1988, lähetystyötä Afrikan mantereella (Tansaniassa) vuodesta 1990 ja Valko-Venäjällä vuodesta 1995.